Vapaaehtoinen kirjoittaja teki meidän blogiin kokemuspohjaisen tekstin, jossa pohditaan omakohtaisen kokemuksen kautta sosiaalista mediaa ja itsetuntoa. Kirjoittaja on 25-vuotias eläinten ja viherkasvien ystävä:
Facebook. Avasin ensimmäisen tilini yläasteella. Silloin Facebookia käyttivät ”kaikki”. Se oli uusi tapa pitää yhteyttä ihmisiin koulun ulkopuolellakin. Itselleni lähes ainoa tapa. Olin sulkeutunut, ahdistunut ja itsetuntoni oli pohjamudissa. Tuntui, ettei ketään kiinnosta asiani, ja tein päätöksen pärjätä yksinäni. En halunnut leimautua heikoksi, eikä avun hakeminen ulkopuolelta käynyt edes mielessä. Yläaste oli pelkkää selviytymistaistelua päivästä toiseen. Vuodesta toiseen. Sama jatkui myös ammattikoulussa.
En päivittänyt Facebook-profiiliini paljoakaan profiilikuvia. En pitänyt peilikuvastani, ja erityisesti paha akneni huononsi itsetuntoani entisestään. Akne aiheutti suurta ahdistusta, tuntui että olen huonompi kuin kaikki muut. Sosiaaliset taitoni olivat lähes olemattomat ja halusin vaan pois kotikaupungistani. Ammattikoulussa lähdin vaihtoon, kuvittelin että ulkomailla koko elämäni muuttuu yhtäkkiä paremmaksi ja löydän kavereita muualta. Vaihdossa oleminen oli ehdottomasti yksi elämäni parhaita kokemuksia, mutta huonoa itsetuntoani se ei tehnyt paremmaksi.
Myös Instagram tuli kuvioihini ammattikoulun aikaan. En lisännyt sinnekään itsestäni kuvia, koska tunsin edelleen olevani muita huonompi. Sen sijaan jaoin paljon luontokuvia.
Facebookissa ja Instagramissa saamieni tykkäysten määrän vähyys vaikutti näin jälkikäteen ajateltuna mielialaani aivan liikaa.
Muuttaessani omilleni opiskelemaan toiseen kaupunkiin aloin pohtia sosiaalisen median käyttöäni. Luin joitain tietoturvaan liittyviä kirjoja ja pikkuhiljaa suhteeni someen alkoi rakoilla. Aloin nähdä ristiriidan siinä, miksi vanha tuttava tykkäsi uudesta kuvastani Facebookissa, muttei välttämättä kadulla kohdatessa edes tervehtisi. Mitä merkitystä tykkäyksellä siis enää olisi? Tuntui, etten ollut aiemmin erottanut todellisessa elämässä tapahtuvia asioita Facebookista. Olin koittanut tehdä Facebook-profiilistani mahdollisimman tarkasti itseäni kuvaavan. Olin miettinyt tarkasti, mistä sivuista olen tykännyt, ja miltä profiili näyttää ulkopuolisen silmin. Lopulta päädyin tyhjentämään kaikki tiedot profiilista ja poistamaan tilini kokonaan. Alkuun ilman somea oli vaikea olla, olinhan viettänyt siellä kuitenkin lähes koko nuoruuteni. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin tuntemaan uudenlaista vapautta. Minun tarvitsi olla yhteydessä ihmisiin enää todellisessa elämässä. Profiilin muokkausta ei enää tarvinnut tehdä näyttääkseni paremmalta jonkun toisen silmissä.
Some tuntui nyt ajateltuna turhalta stressiltä. Toki siinä on ollut hyviäkin puolia. Facebookissa erilaisista ryhmistä monet ovat olleet itselleni tärkeitä ja kiinnostavia. Yhteydenpito ihmisiin on myös ollut jonkin verran helpompaa, kun tosielämässä sosiaalinen ahdistus valtaa mielen. Koen kuitenkin, että huonoa itsetuntoa on ollut helpompi saada paremmaksi, kun ei tarvitse miettiä, miltä näytän sosiaalisen median profiilissa.
Voisi sanoa, että koukutuin somen virtuaaliseen todellisuuteen liikaa todellisen elämäni ollessa yksinäistä ja ahdistavaa. Pakeneminen Facebookiin ja Instagramiin ei kuitenkaan ratkaissut ongelmiani, koska todellisessa elämässäkin on elettävä. On mahdotonta sanoa, millaista elämäni olisi ollut ilman sosiaalista mediaa. Tällä hetkellä olen kuitenkin onnellinen siitä, että itsetuntoni ja elämäni ylipäätään on paljon parempaa kuin tuolloin. Ratkaisevaa todellisen elämäni paremmaksi tekemiseen oli psykologille hakeutuminen samoihin aikoihin, kun poistin Facebookin ja Instagramin. Kävin psykologin luona vain kolme kertaa. Pääasia oli, että ammatti-ihminen kuunteli ongelmaani. Psykologikäyntien aikana uskaltauduin myös avautumaan ongelmistani ensimmäistä kertaa läheiselle ihmiselle. Kaikkea en ole pystynyt jakamaan tähänkään päivään mennessä. Kirjoittaminen on myös auttanut valtavasti. Mielessä pyörivien ajatusten kirjoittaminen paperille on minulle kai jonkinlaista terapiaa. Tärkeintä on, että se auttaa.
Elämä ei toki ole täydellistä tänäkään päivänä, ja sosiaalinen ahdistus hankaloittaa elämää vaihtelevissa määrin vieläkin. Tärkeintä on kuitenkin, että elämässäni on ihmisiä, jotka kuuntelevat ja välittävät. Mielenterveysongelmat ovat todellisuutta liian monelle ihmiselle Suomessa, toivoisin, että niistä kärsiviä ihmisiä ei leimata, vaan koitetaan auttaa. Someselailun sijaan voisi välillä kysyä tosielämän tuttavalta mitä hänelle kuuluu.
