Suomi on yhdistysten ja järjestöjen luvattu maa: täällä niitä on väkilukuun suhteutettuna huomattavan paljon. Yhdistysten toiminta nojaa pääasiassa vapaaehtoisiin työntekijöihin, joten vapaaehtoistyötäkin tehdään Suomessa runsaasti. Jopa joka kolmas suomalainen tekee vapaaehtoistyötä Kansalaisareena ry:n, HelsinkiMission ja Kirkkohallituksen vuonna 2015 teettämän taloustutkimuksen perusteella. Sitä tehdään keskimäärin 18h kuukaudessa.

Perinteinen vapaaehtoistyö on saanut rinnalleen uusia muotoja. Muun muassa sosiaalisen median vaikutuksesta ihmiset toteuttavat nykyään vapaaehtoistyötä myös oma-aloitteisina tempauksina. Sekä tuntimäärä että tällainen yksilöiden itsensä ideoima spontaani vapaaehtoistyö ovat lisääntyneet viime vuosina.

Eniten työtä tehdään auttamis- ja talkootyönä esimerkiksi urheiluseurojen parissa, mutta kaikenlaiselle ja -kestoiselle vapaaehtoistyölle on nyt tilausta. Vapaaehtoistyötä tekemättömistä vastaajistakin yli puolet olisi siihen halukkaita, jos vain joku kysyisi heitä mukaan toimintaan.

Vapaaehtoistoimintaan osallistumisella on hyviä vaikutuksia myös työtä tekevän ihmisen itsensä hyvinvointiin. Se lisää onnellisuuden ja tarpeellisuuden kokemuksia ja kasvattaa aktiiviseen kansalaisuuteen. Eurofoundin tutkimuksen mukaan vapaaehtoistyötä tekevät ihmiset ovatkin keskimäärin tyytyväisempiä ja voivat paremmin. Erityisesti iäkkäämmät hyötyvät vapaaehtoistyön tekemisestä, sillä heille se saattaa antaa uudenlaista merkityksellisyyden tunnetta elämään. Lisäksi vapaaehtoistyö on keino kasvattaa verkostojaan, kehittää taitojaan sekä kohentaa mahdollisuuksiaan työelämässä.

—

Opiskelen itse nyt toista vuotta sosionomiksi. Opintojen yhteydessä koululta on markkinoitu meille vapaaehtoistyötä, kolmatta sektoria ja erilaisia hankkeita monessakin eri yhteydessä. Silti eräällä tunnilla vain harva – jos kukaan! – viittasi opettajan kysyttyä, moniko meistä on mukana jonkin järjestön toiminnassa. En ole varma käsien määrästä, sillä aiheen kiinnostavuudesta huolimatta keskityin lähinnä katselemaan pöydän pintaa ja kenkiäni.

Siinä vaiheessa olin jo mukana Saimaan Kriisikeskuksen järjestämässä uusien tukihenkilöiden koulutuksessa ja erään toisen yhdistyksen jäsen. En silti kokenut olevani sitoutunut varsinaisten yhdistysten toimintaan siinä määrin, että olisin uskaltanut viitata. Samalla hetkellä kypsyi päätökseksi aikomus, ja täytin Lappeenrannan mielenterveysseuran jäsenhakemuksen netissä. Tein sen puhelimella salavihkaa, sillä samalla hetkellä luokan edessä oli Vapaaehtoisen pelastuspalvelun edustaja esitelmöimässä meille omasta toiminnastaan.

Vapaaehtoistyötä on suositeltu minulle aiemminkin. Yleisen hyvinvoinnin kasvattamisen lisäksi se voi olla hyvä keino laajentaa ystäväpiiriään ja osoittaa aktiivisuuttaan työelämässä. Silti oman kokemukseni mukaan vain harva tekee sitä. Toisaalta tässä voi olla kyse myös vapaaehtoistyön ja hyväntekeväisyyden määritelmien subjektiivisuudesta eli siitä, mikä lopulta käsitetään hyväntekeväisyydeksi. Vaatteiden tai rahan lahjoittaminen hyväntekeväisyysjärjestöille on sitä yhtä lailla kuin oman työpanoksensa antaminen veloituksetta muiden hyväksi.

Nyt tukihenkilökoulutus on loppusuoralla ja olen ollut Saimaan Kriisikeskuksessa opintoihin liittyvässä harjoittelussa kuusi viikkoa. Huomaan järjestötoiminnan olevan kovin petollista. Pelkään, että pikkusormen sijaan minulta on viety kokonainen käsi. Olen näiden viikkojen myötä onnistunut ujuttamaan itseni myös verkkokriisityön ja Vapepan Henkisen tuen peruskoulutuksiin. Vapaaehtoisena ilmoittauduin kirjoittamaan jotakin blogiakin kriisikeskuksen uudistuville verkkosivuille…

Toivon, että kaikki tämä kantaa hedelmää ja onnistun vakiinnuttamaan vapaaehtoistyön pysyvämmäksikin osaksi elämääni. Hyvältä vaikuttaa ainakin tähän mennessä – ei se ota jos ei annakaan. Näiden sanojen myötä haluan toivottaa kaikille aurinkoista kevättä ja valoisaa mieltä!

 

-Marianne Jurvanen-