Taiteesta
Taidekokemukset ovat peräisin taiteesta, mutta mistä oikein puhutaan, kun puhutaan taiteesta? Taide sanana taipuu varsin huonosti jos ollenkaan määrittelyjen kehikkoon. Taide on laaja käsite ja sillä voidaan kuvata mitä moninaisimpia tuotteita ja sisältöjä. Jotain ylentävää ja arjesta poikkeavaa ja kestävää sen eri määrittelyt kuitenkin pitävät sisällään. Taidetta ei ole helppo ymmärtää rationaalisen ajattelun näkökulmasta ja yritys kuvata taidetta muulla kuin taiteen omalla kielellä voi myös johtaa harhaan tai toisaalle.
Taiteen kieli on metaforaa ja siksipä ehkä runoilijat kuvaavatkin parhaiten niitä ilmiöitä, joista taiteessa ja elämässä on kysymys. Voisi pohtia myös sitä, mitä taide ei ole – se ei ole siis yksinomaan taideobjekti, teos, eikä esitys – ja kuitenkin se voi olla kaikkia näitä. Taidetta voi olla meidän aikanamme mikä tahansa ilmiö, joka on jossain yhteydessä määritelty taiteen piiriin kuluvaksi. Tai sitten se voi olla päinvastoin vastakulttuurinen ilmiö, jolloin se nimenomaan kritisoi asiantuntijoiden määrittelemää taidekäsitystä. Joka tapauksessa taide vaatii vastaanottajan tullakseen taiteeksi.
Ymmärtääksemme paremmin taiteen eri ilmenemismuotoja, taide on nähtävä jatkumona sen pitkän historian kautta nykyhetkeen. Taiteen kokemisen apuna on käytössä monesta lähteestä tulvivaa tietoa taiteen eri kehitysvaiheista ja –muodoista, vaikka emme varsinaisia taiteen tuntijoita olisikaan. Taideteoksen sijoittaminen kulloiseenkin viitekehykseen perustuu muistijälkiin jotka ovat sekä kollektiivisia että henkilökohtaisia. Ne kulkevat mukanamme ja voimme ammentaa niistä vastauksia kysymyksiimme, joille emme löydä sanoja. Muistojemme varastoon kertyneet taidekokemukset vahvistavat identiteettiämme ja auttavat tunnistamaan omia tarpeitamme eri elämänvaiheissamme.
Taide voi olla elämässämme se tila, jossa olemme velvollisia olemaan olemassa itsellemme – jos vain tohdimme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita itsekeskeisyyttä vaan pikemminkin avautumista kohti maailmaa. Taide ei myöskään merkitse juuttumista omaan todellisuuteen, vaan pyrkii jaettavaksi muiden ihmisten kanssa. Sen avulla voi matkustaa menneeseen tai tulevaisuuteen, ollen kuitenkin vahvasti tässä ja nyt. Yksilön näkökulmasta ajatellen taide on valinta maailmassa olemiseen, sen ilmiöiden katsomiseen, näkemiseen ja ymmärtämiseen.
Taiteen kautta katsominen tuo lähemmäksi myös ymmärryksen omasta suhteesta ympäröivään todellisuuteen ja siinä tapahtuviin muutoksiin. Kokemus on kokonaisvaltainen – taiteen ”jokin” on tullut merkitykselliseksi elämässä, vaikuttaa kaikkeen ja on kokonaisvaltaisesti läsnä. Richard Shusterman korostaakin pragmatistisen estetiikan filosofiassaan taiteen aktiivista ja käytännönläheistä roolia ihmisen elämässä. Hän painottaa sitä, että taiteella on itseisarvo sinänsä, mutta sen lisäksi sillä on välineellistä ja soveltavaa käyttöä pyrittäessä hyvinvointiin liittyviin tavoitteisiin.
Hyvää ja arvokasta
Eräänä taiteisiin kuuluvana ominaisuutena voidaan pitää siihen sisältyvää hyvää ja arvokasta. Yksilön tai yhteisön näkökulmasta tämä on ymmärretty joksikin taiteeseen sisältyväksi ominaisuudeksi, jonka on voitu nähdä vaikuttavan hyvinvointiin monin eri tavoin.
Yhteisöjen ja yksilöiden taidekokemuksiin liittyviä merkityksiä taas yhdistää ainakin yhteenkuuluvaisuuden ja oman identiteetin vahvistaminen taiteen avulla. Taide kantaa merkityksiä ja tekee näkyväksi. Näkyväksi saattaminen on kuitenkin mysteeri. Se on perustavaa laatua oleva tapahtuminen, joka pitää itse kokea. Ennen tätä taide ei ehkä ole todistusvoimainen. Vuonna 1924 valmistuneessa esseessään modernista taiteesta, Paul Klee tuo esiin paljon lainatun näkemyksensä taiteilijasta ”näkyväksi tekijänä”: ”Sillä taideteos ei ainoastaan esitä nähtyä uudelleen enemmän tai vähemmän temperamentikkaasti, vaan se tekee näkyväksi salaisia näkymiä”. Samassa teoksessa hän toteaa myös sen, että taideteoksen on saatava kasvaa pakottomasti, omien lakiensa mukaisesti.
Taide on siis alati toistuvaa heilahtelua yksityisen ja kollektiivisen välillä ja myös se paikka, jossa voimme kohdata itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme. Se ei ole suorittamisen, vaan vapaana olemisen pyyteetön kenttä. Taide voi ja sen pitää, liikauttaa sellaisia syviä ihmisenä olemisen kerroksia, joihin tavanomainen kommunikointiin käytetty kieli ei yllä. Se johdattaa meidät paradoksien kautta näkemään vahvuuden hauraudessa, pehmeyden kovuudessa, elämän kuolemassa.
Työskentelystä kuvan kanssa
Taidetyöskentelyä ohjaavan taiteilijan ensimmäinen haaste on saada ihmiset toimimaan, tekemään itse jotain. Tärkeänä tavoitteena tässä työskentelyssä on saada aikaan onnistumisen kokemus. Leikinomaisessa, vapautuneessa ja kannustavassa ilmapiirissä mielen on myös mahdollista vapautua näkemään asioita toisin. Tässä tilassa ihminen pystyy ottamaan uudenlaisen taidetyöskentelyn haasteen vastaan. Leikki ja taide ovat lähellä toisiaan monessakin mielessä. Leikki ei kuitenkaan tässä tarkoita lasten leikkiä, vaan se on kaiken ikäisiä koskettava ilmiö, jota on tutkittu jo Platonista lähtien. Leikin ulottuvuuksista ovat olleet kiinnostuneita muiden muassa kasvattajat, psykologit, filosofit ja psykiatrit. Esimerkiksi Jung oli vakuuttunut leikin parantavasta voimasta tutkiessaan lasten hiekkaleikkejä.
”Taide on monia merkityksiä sisältävä prosessi ja se, mikä taideprosessissa asettuu paikalleen tarjoaa mahdollisuuden useimmille samanaikaisille kokemuksille ja elämyksille, jotka eivät kuitenkaan ole ristiriidassa keskenään tai sulje toisiaan pois”.
Näillä ajatuksilla taiteilija ja kuvataideterapeutti Louis van Marissing lähestyy kuvataideterapiaa taiteellisen prosessin näkökulmasta. Taidemenetelmiä käytettäessä tarvitaan ymmärrys prosessin merkityksestä riippumatta kulloisistakin tavoitteista tai kohderyhmästä. Marissing näkee taidemateriaaleilla työskentelyn muodon antamisena. Tämä prosessi voi vastata myös muodon antamista omalle elämälle. Taidemateriaaleilla työskentely ruokkii itse itseään, eikä työskentelyn käynnistämiseen aina tarvita muuta inspiraation lähdettä.
Taidemateriaalit toimivat välittäjinä myös terapeuttisen taidetyöskentelyn alkuun pääsemisessä. Taidemateriaalien kokeilu ja niiden kanssa leikkiminen vapauttaa tekijän monista omaan osaamiseen liittyvistä ennakkokäsityksistä. Taidemateriaaleilla työskenneltäessä myös ryhmän vuorovaikutus alkaa toimia kuin itsestään kun kokemuksia ja tekemiseen liittyviä tilanteita jaetaan yhdessä. Työskentelyn edetessä mielikuvien rikkaus valtaa yhteisen tilan ja näiden esiin nostamisessa ja rohkaisussa ohjaajalla on merkittävä osuus. Taidetyöskentelyssä kyse on usein jostain niin herkästä ja särkyvästä, että sitä ei voi tavallisella katseella havaita. Tähän tarvitaan taiteilija-ohjaajan henkilökohtaista tekijäntietoa, jotta onnistumisen kokemus toteutuisi.
Taidelähtöisen työskentelyn eräänä haasteena on saada tekijä katsomaan teostaan tavallista näkemistä syvällisemmin. Tässä johdattelussa oman työn todelliseen näkemiseen käytetään sellaista puhetta, joka ei latista kuvaan sisältyvää rikkautta eikä tulkitse sitä lopullisesti joksikin. Se on puhetta kuvan kielellä, joka vaatii sukeltamista uuteen ja rohkeutta luopua tavanomaisesta tavasta katsoa ja nähdä. Tässä tekijä tarvitsee paljon tukea toiselta tai toisilta, mikäli ollaan ryhmätilanteessa. Kuvista on hyvä puhua taiteen metaforisella kielellä. Oman kuvan ”uusin silmin” näkeminen avaa uudenlaisen mahdollisuuden ymmärtää omaan elämään liittyviä asioita ja erilaisia tapoja siinä toimimiseen.
Matkalla mielenterveystyöhön
Taiteen hoidollisten käytäntöjen ”alkuna” voi nostaa esiin taiteen uudistajat eli modernistit. He kiinnostuivat valtakulttuurin ulkopuolella syntyneestä taiteesta sotien jälkeisessä Euroopassa. Tutkiessaan mielisairaiden, lasten ja primitiivisiksi kutsuttujen kansojen taidetta, he alkoivat soveltaa niiden muotokieltä myös omassa taiteessaan. Samaan aikaan myös monet psykiatrit kiinnostuivat potilaidensa taideilmaisusta, tunnetuin heistä on saksalainen psykiatri Hans Prinzhorn. Hän uskoi että taide on ilmentymä ihmisen universaalista luomisen tarpeesta, jolla henki hoitaa itseään. Hän saattoi käsitellä mielisairaiden taidetta alistamatta sitä psykiatrisille luokitteluille, koska hän katsoi kaiken taiteellisen toiminnan perustuvan pohjimmiltaan tiettyihin määrittelemiinsä impulsseihin. Hanna-Liisa Liikkasen haastattelema taiteilija Rafael Wardi kertoo tuosta ajasta sanoen , että ”oikeat taiteilijat olivat tuolloin vakuuttuneita, että juuri nuo ihmiset ovat todellisia taiteilijoita, joilta on paljon opittavaa”.
Samassa Liikasen haastattelussa Wardi kuvailee taiteilijan rooliaan mielenterveysasiakkaiden kanssa: ”Minä sovin hyvin niiden joukkoon taiteilijana, en ollut enempää kuin oma itseni. Maalattiin kaikki yhdessä intuitiivisesti. Taide on suurta vapautta, jota minä symboloin potilaille – kuin poppamies. Ero on siinä, että taideterapeutti pyrkii parantamaan, taiteilija ei paranna. Taide voi kylläkin antaa suuria mahdollisuuksia ihmisille.” Rafael Wardi on ollut taiteilija-ohjaaja, joka on toiminut lähtökohtanaan oma taiteilijan identiteettinsä, tarjoten siitä sellaista mikä on jaettavissa toisten kanssa.
Erilaiset taidetekniikat ja taidemateriaalien mahdollisuudet ovat tärkeä osa taiteilijan tieto-taitoa. Myös ymmärrys taiteellisesta prosessista, persoonallisuus, kokemus ja työskentelytapa ovat merkittävässä asemassa siinä, mitä annettavaa taiteilijalla toisille on. Taiteilija kohtaa omassa työskentelyssään peruskysymykset katsomisesta ja näkemisestä ja osaa johdatella toisiakin taideteosten katsomiseen ja näkemiseen. Taiteilijan on helppo kohdata valtavirran ulkopuolella eläviä ihmisiä ilman ennakkoluuloja. Taiteilijankin asema yhteiskunnassa on usein epävarma.
Viime vuosina taidemenetelmien käyttöä on nostettu esiin mitä moninaisimmissa yhteyksissä, sekä hoidollisessa, kuntouttavassa että voimaannuttavassa käytössä. Toiminnan lähtökohtana on aina kulloisenkin yksikön tai ryhmän omat tavoitteet, näkemykset ja resurssit, minkä vuoksi mitään yhteistä nimittäjää taidetyöskentelyn buumille on vaikea nähdä. Taidetta haluttaisiin teoriassa lisätä esimerkiksi laitosten arkeen tai työyhteisöjen hyvinvointiin, mutta käytännössä toimintaan on vaikea löytää rahoitusta tai paikkaa muiden toimintojen joukossa. Eri alojen taiteilijat ovat kuitenkin ottaneet vastaan uudenlaisen haasteen ja monenlaisia hankkeita ja toimintamuotoja on kehitteillä. Taiteilijan kannalta tulevaisuus näyttää, millaiseksi jako perinteisessä taidemaailmassa liikkuvan ja taiteensa tieto-taitoa jakavan taiteilijan välillä muodostuu.
Arvokas olemassolo
Ote muistikirjasta työskentelystä mielenterveysasiakkaiden kanssa: Leevi istuu pöydän ääressä ja piirtää. Istun häntä vastapäätä ja katselen. Leevin elämässä ei pinnallisesti katsottuna näytä olevan kovinkaan paljon. Leevi elää vaatimattomasti ja hiljaisesti. Usein istumme näin pöydän ääressä vastakkain toisiamme ja olemme hiljaa. Se on hiljaisuutta, joka yltää sanojen tuolle puolen. Leevi kutsuu elämästään poissaolevaa piirtämällä hentoa viivaa. Viivoista muodostuu hänelle tärkeitä asioita jotka hän haluasi jakaa muiden kanssa. Jonkinlainen pyhyys täyttää nuo hetket. Minulle se merkitsee tavanomaisen maailman murtumista ja joutumista kouraisevan kauneuden taikapiiriin. Olen todistamassa tapahtumista, jossa ei ole muuta läsnä kuin totuus, hyvyys ja kauneus. Ne ovat ihmisyyden, läsnäolon ja kohtaamisen pieniä hetkiä. Ne ovat olemassaolon hetkiä, jotka täyttyivät merkityksillä.
Leevin piirustukset eivät komeile väreillä, suurella koolla eivätkä teknisellä taituruudella ja ne onkin helppo ohittaa. Nehän ovat vain viivoista rakentuvia kuvia, jotka osoittavat johonkin ja tarkoittavat jotakin. Kuitenkin ne ovat lähes huomaamattomia minuuden ääriviivoja. Niitä ei näe jos ei osaa katsoa ja niitä ei katso jos ei osaa nähdä. Leevi ja hänen viivansa ovat näkymättömiä suurelle osalle muita ihmisiä ja yhteiskuntaa. Hänelle ja minulle ne ovat tärkeitä.
Juha Varto käyttää ilmausta esille saattaminen taiteen tekemisen prosessista. Hän toteaa, että tämän päivän psykologisoituneessa maailmassa olemme tyystin unohtaneet sen, kuinka suuresta tapahtumasta esille saattamisessa onkaan kyse. Haluamme suunnitella, tehdä kaikesta ennakoitavissa olevaa. Kuitenkin Varton mielestä se, mikä on ihmisen toiminnassa kaikkein jännittävintä ja myöskin oudointa, on juuri se kun olemattomuudesta tulee esiin jotakin olevaa. Platon käytti nimitystä poiesis tällaisesta esille saattamisesta. Tämä esille saattaminen ei liity yhteenkään jo tunnettuun lajiin, vaan se on täysin omanlaisensa ja siten myös perustavaa laatua oleva tapahtuminen – se on maailmaan saattaminen. Tällaisena maailmaan saattamisena on pidetty maalaamista, kuvanveistoa, muotoilua, kirjoittamista, säveltämistä ja musisointia. Kuitenkin mainittuja ilmaisun lajeja oleellisempaa ja tärkeämpää on varsinainen esille saattamisen tapahtuminen.
Elämme mittaamisen ja suorittamisen kulttuurissa, jossa tehokkuuden, vaikuttavuuden ja tuloksellisuuden tunnuslukujen takaa on vaikea enää löytää ihmistä; jopa ihmisarvo liukenee lukuihin. Voisiko taidekokemus auttaa meitä kokemaan itsemme arvokkaaksi? Voisiko se olla myös tila, jossa itse näkisimme ja tulisimme nähdyksi? Voisiko se parhaimmillaan olla sellainen tila, jossa pystymme ottamaan haltuumme oman itsemme ja tulemaan osaksi jotakin merkityksellistä ja kollektiivista. Ehkäpä taide edelleen säilyttää tehtävänsä ihmisyyden, inhimillisyyden sekä ihmisen arvokkuuden puolustajana.
Kirjoitus on lyhennelmä arkikkelista Koistinen, S. & Martsola, M. 2011. Taide mielenmaisemien kuvastaja. Teoksessa M. Ketonen (toim) Mieli – elämän voimavara. Joensuu: Joensuun Seudun Mielenterveysseura, 76-85.