Jotkut teistä ovat varmaan huomanneet, että olen pitänyt aika pitkää some-taukoa. Koronavirusvuosi on ollut vaikeaa aikaa monelle, enkä ole itsekään poikkeus. Toisaalta olen elänyt parasta elämää tässä ja nyt, toisaalta monenlaiset tunnekuohut ja sairastumiset (sitä koronaa ei onneksi ole vielä ollut) ovat vaivanneet elämääni. Töiden teko ei ole ollut helppoa ja välillä on ollut pitkiäkin taukoja, kun en oikein ole saanut mitään tehtyä. Haluaisin nyt viimeinkin jakaa ehkä vähän syväluotaavamman katseen elämääni, taiteilijana, mutta myös kokonaisvaltaisemmin. Taiteen takana on kuitenkin aina ihminen, jolla on oma tarinansa. Meidän jokaisen takana on oma tarina. Tämä on minun tarinani.
Tabu. Se on iso sana minulle. Pitkään olen elänyt tuon sanan takana, piilossa. En ole ollut niin minulle tyypillisen avoin, kuin olen halunnut olla, vaan hiljaa kärsinyt oman pääni sisällä – ja toisaalta myös nauttinut, samassa hiljaisuudessa. Jos joku nyt suoraan on kysynyt tai muuten on tullut puheeksi, niin en ole salannut mitään. Mutta tietoisesti olen kyllä jättänyt kertomatta sellaisiakin asioita, joista olisin halunnut ja nyt tulenkin puhumaan julkisesti; omalla nimelläni, seisoen tämän kaiken takana. Haluan olla omalta osalta poistamassa tätä tabua, joka etenkin omaan sairauteeni ja sitä kautta koko elämääni liittyy. En koskaan halunnut vaieta, mutta olin aina peloissani, että mitä tapahtuu jos avaan suuni. Hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen? Onko minulla enää asiakkaita tämän jälkeen? Elämässäni on ja on ollut ihmisiä, jotka eivät välttämättä näe tätä päätöstä positiivisena asiana, mutta minulle on tärkeintä viimein olla 100% se kuka olen ja pystyä elämään tätä elämää minuna itsenäni, eikä piilossa verhon takana.
Monet tietävät, että minulla on pitkäaikaissairaus, jonka ohella olen tehnyt tätä matkaani taiteilijana, mutta harva tietää, mitä tuo todella tarkoittaa. Se tarkoittaa lukemattomia henkisiä taisteluita; voinko nyt kertoa, että voin huonosti enkä ole saanut mitään aikaiseksi vähään aikaan? Voinko pitää viikon tauon? Mitäköhän minusta ajatellaan, kun en ole vieläkään valmis? Meneekö koko urani nyt pilalle? Usein nämä taistelut ovat nimenomaan oman pääni sisällä. Mielenterveys on tärkeä asia. Minulle se ei ole itsestäänselvyys. Joudun taistelemaan mielenterveyden kanssa joka päivä, toisina päivinä enemmän ja toisina vähemmän, jotta saan pidettyä itseni pinnalla.
Minulla on skitsoaffektiivinen, joka kuulostaa tosi pelottavalta sanalta. Onkohan tuo ihan hullu kun sillä on tuollainen diagnoosi? Minulle sairaus on näyttäytynyt ajoittain harhaisuutena (onneksi tässä mielessä ollaan jo ennen yrittäjyysurani alkua tultu pitkälle, enkä ole kärsinyt kuin satunnaisista harhoista vuosiin), mutta useimmiten suunnattomana, kaiken syövänä ahdistuksena, pelkona, pakkoajatuksina (juuri näitä pelkoja siihen liittyen, että mitä asiakas nyt ajattelee kun en vähään aikaan ole saanut pidettyä yhteyttä tai edistyttyä – tai sitten sinä, että ajattelen etten voi tehdä mitään mukavia asioita, kun työt ahdistavat sillä hetkellä niin paljon, mutta ne ovat kuitenkin prioriteetti numero yksi) ja mielialan vaihteluina. Skitso- sana diagnoosissani tulee siis skitsofreniasta ja affektiivinen tarkoittaa sitä, että siihen on ikään kuin sekoittunut kaksisuuntaisen mielialahäiriön piirteitä. Googletelkaa itse, niin saatte parempaa tietoa, minä kun voin jakaa vain oman kokemukseni.
Kaikesta huolimatta olen kuitenkin se sama ihminen. Laura. Taiteilija. Ystävä. Perheenjäsen. Äiti. Ei se, että minulla on sairaus, muuta minua keneksikään muuksi. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, että olen lojaali ystävä, taitava taiteilija (vaikka itse sanonkin), paras äiti omalle lapselleni ja niin edelleen. Olen minä. Tällainen kuin minä olen. Sairaus on yksi osa elämääni ja itseasiassa jos nyt tarkkoja ollaan, niin se on erottamaton osa minua. Se on yksi syy, miksi minusta on tullut tällainen kuin olen. Ja jos nyt suoraan saan sanoa, niin minusta, kaikkine huonoine puolinenkin, olen ihan hyvä tällaisena kuin olen. Vajaavaisena, mutta täydellisenä olemaan juuri minä – kuka muukaan olisin?
Elämäni räjähti käsiin noin seitsemän vuotta sitten. Silloin mielenterveyteni oli kaikkein huonoimmillaan. Näin päivittäin harhoja, pelkäsin villasukkia, verhot hengittivät silmieni edessä. Olin äärimmäisen ahdistunut. Miten minulle voi tapahtua näin? Ystäväni, kiitos sinulle, tiedät kuka olet, vei minut avun piiriin. Yksin jalkani eivät olisi kantaneet. Huomasin myös pian olevani raskaana. Lapsi tähän syssyyn? Voi apua! Miten se on edes mahdollista? Kun en itsekään pysty kannattelemaan itseäni, kuinka kannan tämän pienen ihmispolon sisälläni? Mutta siitä kaikesta on selvitty.
Kun vuonna 2016 sitten perustin oman yritykseni, olin kulkenut jo pitkän matkan. Olin valmis kokeilemaan, mihin omat jalkani kantaisivat. Mutta eiväthän ne kauas kantaneet, tai nopeasti. Vieläkin oli paljon vaikeuksia selvitä edes omassa arjessa, nojasin vahvasti silloiseen mieheeni, mutta yritin kuitenkin. Yritin myös tehdä taidetta ja sekin auttoi kantamaan minua, vaikka välillä olikin tosi vaikeaa. Skipataan siitä viime jouluun, silloin erosimme lapseni isän kanssa ja elämäni alkoi taas aivan alusta. Mutta tämä vuosi onkin ollut aivan erilainen, kuin olisin koskaan uskonut. Olen oppinut hyväksymään niin monta asiaa itsessäni, että en edes osaa laskea niitä varpaitteni ja sormieni kanssa. Olen ehkä viimein hyväksynyt itseni, vajaavaisuuteni ja senkin, että kenenkään ei, ei myöskään minun, tarvitse selvitä tästä elämästä yksin. Olen käynyt ahkerasti terapiassa ja työstänyt sisäisiä mörköjäni.
Töiden kannalta vuosi ei ole ollut hedelmällinen. Olen oppinut hyväksymään sen, että minun on välillä pidettävä pitkiäkin taukoja ja annettava itselleni tilaa hengittää. Jos käytän 90% ajastani stressatakseni töitä ja niiden tilaa, en todellakaan voi hyvin. Joten olen nyt oppinut hengittämäänkin aivan uudestaan ja uudella tavalla. Minulla on viimein tilaa olla sellainen kuin olen, epätäydellisenä täydellinen. Minä.
Mitä tämä tarkoittaa tulevaisuudelle? Koska tuntuu, että voin paremmin kuin koskaan kun annan itselleni tilaa hengittää, olen päättänyt että pidän nyt määrittelemättömän pitkän tauon tilaustöiden tekemisestä. Haluan kokeilla jotain muuta. Esimerkiksi sitä, mihin oma taiteeni voisi kantaa minua… Tähän asti olen melko orjallisesti uhrannut sen 90% voimavaroistani siihen, että teen tilaustöitä tai mietin niitä. Entä, jos tekisin nyt hetken just sitä, mitä siveltimenkärjestä milloinkin tuppaa tulemaan ilman stressiä? Voisinko ehkä pitää aktiivisemmin yllä sosiaalista mediaani ja jopa kehittyä taiteilijana ihan eri tavalla? Teen tietenkin loppuun nyt ensin ne työt, mihin olen lupautunut, sillä vaikka puhunkin nyt paljon siitä, kuinka vaikeaa tilaustöiden tekeminen on ollut, se on myös antanut minulle paljon ja voin koko sydämelläni sanoa, että kaikki asiakkaani ovat olleet aivan huippuja, ymmärtäväisiä ja ihania ihmisiä 
. En antaisi mitään pois, mihin tähän mennessä olen lähtenyt kaikista vaikeuksista huolimatta!
Jos haluat yhä jatkaa tukemistani taiteilijana, niin voit esimerkiksi 1) jakaa tämän postauksen – sillä tämä tukee minua sekä taiteessa että ihmisenä ja se on yksi tapa osoittaa, että yhdessä voimme rikkoa tämän tabun, 2) tykätä ja seurata julkaisujani, 3) kuuntelen mielelläni myös sinun tarinasi, sillä jokaisen tarina on tärkeä 4) ja jos löydät tulevista tai menneistä (ei tilaustöistä) töistäni jotakin, mikä iskee silmääsi, niin otahan yhteyttä 
– tulen tekemään taidetta no matter what, mutta jos se on rahallisesti kannattavaa, niin vieläkin parempi!
”Kurkkilurkki 2”, värikynät, reference photo by A. Brander Photography
