Irene Taavetti on psykiatri, nuoriso- ja aikuispsykoterapeutti VET ja iltapäivämummo. MIELI Henkilöjäsenet paneelissa hän pohti, miten ikä herättää uusia ajatuksia tulevasta.
”Olen ollut kymmenen vuotta poissa työelämästä.
Kun lupauduin tähän paneeliin, seuraavana yönä näin unen, joka on aika lailla allegoria, vertauskuva elämästäni.
Olen siinä unessa hotellihuoneessa ja kuin matkalla palaamassa kotiin.
Huoneesta pitää kerätä kaikki omat tavarat. Unen alussa pakkaan tavarat ja kaikki mahtuvat hyvin matkalaukkuun. Olen omasta mielestäni kerännyt kaikki.
Sitten poistun huoneesta.
Huoneeseen tulee siivooja. Hän kerää lisää. Näen, että taas siellä on tavaroitani. Siivooja kehottaa tarkastamaan, jäikö vielä jotakin.
Vielä löytyy lisää, mutta tavarat mahtuvat matkalaukkuun.
Nyt matkalaukku on täynnä.
Lähden siinä unessa kotiin.
Suru irtautumisesta
Kun jätin työni, minulla oli paljon vielä tekemistä. Oli lapset, lapsenlapset, ystävät ja myös jaksamista.
Suru irtautumisesta oli hetkellisesti kuitenkin kovin kipeä tunne.
Näin, kun muut jaksavat, osaavat ja ottavat paikkani ja eivät tarvitse minua.
Töissä oli hienoa, mutta uni oli allegoria siitä, kuinka pikkuhiljaa siirryn omaksi itsekseni.
Olen lähdössä kotiin – mitä se sitten onkaan.
Vertaistuesta iloa
Olen aina arvostanut omanikäisiäni ystävinä ja ihmisinä. Olen saanut heiltä paljon vertaistukea elämäni aikana.
Olen pannut merkille, että asioita pohditaan eläkkeelle jäämistä ennen ja heti sen jälkeen.
Vähemmän on tietoa heistä, jotka vaikka sairastelevat mutta pystyvät olemaan mukana aktiivisesti.
Aikuisia ihmisiä on autettava, tuettava, kussakin iässä tuomaan esille itse tärkeäksi kokemiaan asioita erilaisissa ryhmissä.
Kerroin keskustelun tarpeesta MIELI Henkilöjäsenille – ja täällä paneelissa ollaan.
Omanlainen elämä
Omanlainen elämä tulee mahdolliseksi, kun lopettaa työt ja oman viran hoitamisen.
Omanlaisen elämän löytämiseen menee joku aika.
Meni joitakin vuosia. Sitten lähdin miettimään, että tässä on tullut opiskeltua viimeiset 50 vuotta ihmisyyttä, ihmisen persoonaa ja rakennetta ja kaikkea tällaista.
Urani on ollut koko ajan äärimmäisen mielenkiintoinen. Eihän se kaikkoa minusta mihinkään, vaikka en enää haluaisi hoitaa, kuntouttaa ja parantaa sairaita.
Tätä aloin pikkuhiljaa miettimään.
Iltapäivä-mummona ekaluokkalaisille
Paneelin valmistelussa puhuimme aktiivisesta ikääntymisestä, siitä, että ikääntyvä ei nähtäisi yksinäisyydestä kärsivänä avun saajana, vaan aktiivisena toimijana, joka tekee asioita omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan.
Aloin kaivata tällaista.
Työni oli ollut hyvin työryhmätäytteistä ja sisältänyt vertaistukea. Kuten tässä paneelissa nyt jaetaan kokemuksia sen sijaan, että vain yksin mietiskelisin näitä asioita.
Aloin pikkuhiljaa avata erilaisia ovia ja katsella, että sopisiko jokin minulle.
Sitten löysin tämän iltapäivämummo-tehtävän. Pidän siitä.
Olen seitsemänvuotiaiden, ekaluokkalaisten kanssa, joilla on meneillään iso elämänmuutos.
Tapaan myös vanhempia, kun he käyvät hakemassa lapsiaan.
Kaikessa tässä hyödynnän elämänkokemustani ja kaikkea teoriaa, jota olen opiskellut.
Itismummona oleminen liittyy minulla myös huoleeni 40–50-vuotiaiden ja nuorempien työntekijöiden tilanteesta, jotka tekevät puoli ilmaista ja hirveän merkityksellistä työtä. On monta todella lahjakasta ihmistä, jotka ovat ajautuneet umpikujaan talousasioiden kanssa.
Voin olla vapaaehtoistyön kautta auttamassa.
Koen nyt erittäin tärkeäksi koulunsa aloittavien lasten tuomisen esille. Siinä vaiheessa ihminen on vielä hyvin vastaanottavainen tuelle ja muutokselle oman hyvän kasvun suuntaan.
Mukaan omalla kapasiteetilla
Luulen, että suurimmalle osalle löytyy jotain aktiivisuutta, kun tulee mieleen, että mitä voisin tehdä, miten toteutan omanlaista elämää ja omaa sisäistä maailmaa joidenkin muiden kanssa.
Aktiivisuushan ei riipu siitä, että olenko sairas tai terve, vaan mikä on oma kapasiteetti ottaa käyttöön ja antaa sitten muualle.
Olen ilmeisesti sen verran sisäänpäin kääntynyt ja eristäytynyt ihminen, että en ole kokenut ympäristön vähättelyä tai paineita suhtautumisessa eläkeikäisyyteeni.
Apuna saattaa olla realistinen itsereflektoinnin kyky, joka kehittyi työssä vuosien mittaan. Se kyky luo raamit, missä toimin.
Elämä täyttyy pikkuhiljaa
Työ sitoo sisäisiä ja ulkoisia voimavaroja. En usko, että on loppujen lopuksi hirveästi kiinni siitä, mitä työtä on tehnyt.
Kun jättää työelämän, elämä täyttyy pikkuhiljaa.
Ihmisillä on erilaisia ihmissuhteita ja sukulaisuuksia, jotka sitten tulevat eri tavalla pöydälle, kun eläkkeellä on aikaa ja energiaa.
Valitin kerran introverttina tyttärilleni, että en oikein halua olla siellä, missä koko suku on. He sanoivat, että sinähän olet osa meiltä ja me olemme osa sinua. Siitä vaan sitten eteenpäin.
Kun antaa aikaa, niin löytää ehkä oman näköisen elämän.
Huono omatunto
Eräs keskustelutilaisuuteen osallistuja kysyi, miten päästä eroon huonosta omastatunnosta olla hyväkuntoisena eläkkeellä. Kysyjä oli jäänyt eläkkeelle viitisen vuotta sitten. Hän huolehtii terveydestään, opiskelee kieliä ja on tehnyt vapaaehtoistyötä.
Olet vasta matkalla omanlaiseen elämään.
Voit todeta, että sinulla on tällainen oma ongelma.
Voit pikkuhiljaa antaa periksi, kun löydät omanlaisen tavan elää.
Kukaan ei voi sanoa sinulle, kuka olet, kun olet eläkkeellä ja hyväkuntoisena.
Olet nyt kokeillut erilaisia asioita.
Minäkin tein aluksi kaikenlaisia virheitä, kun tuntui, että on tarvetta ympärillä ja oli kysyjiä. Tietysti menin mukaan.
Sitten huomasin että, tämä ei ole minulle.
Sinäkin olet avannut monia ovia ja katsellut.
Se kuuluu tähän matkaan.”
Lue lisää
MIELI Henkilöjäsenet ry järjesti ”Ikä herättää uusia ajatuksia tulevasta” -keskustelutilaisuuden Helsingin keskustakirjasto Oodissa ja Teams-alustalla 26.9.2024.
Lue koko artikkeli verkkosivuiltamme.
TEKSTI, KUVAT JA VIDEOT: EILA RUUSKANEN-HIMMA