Vieläkö joku kuuntelee?
Tv-uutisissa välitettiin kuvaa eduskunnan täysistunnosta. Kuvakulma toi esille rajallisen määrän kansanedustajia istuntosalista työnsä ääreltä. Kuvista välittyi joukko miehiä ja naisia, joiden päät olivat painuneet alaspäin. Ihmettelin, mitä kummaa salissa tapahtuu. Tarkemmin tv-kuvaa katsellessani huomasin, että kukin kuvassa näkyvä edustaja oli katse kiinni kännykässään. Jotakin tärkeämpää, mielenkiintoisempaa oli tapahtumassa muualla kuin istuntosalin näyttämöllä.
Kuljen bussipysäkin ohitse lenkilläni. Äiti odottaa bussia matkustaakseen vaunuissa istuvan pienensä kanssa. Lapsi yrittää saada kontaktia äitiinsä, mutta äiti on syventynyt kännykkänsä saloihin eikä kuule lapsensa tarvetta. Lapsi korottaa ääntään, huitoo käsillään, mutta sekään ei näytä auttavan. Äidin ja lapsen kokonaisvaltainen kohtaaminen on estynyt. Se herättää lapsessa ärtymystä.
Kaupungin sykkeessä jalkakäytävällä tulee vastaani isä kahden alakouluikäisen lapsensa kanssa. Väistän heitä, muuten olisimme ajautuneet törmäykseen. He hortoilevat ennakoimattomasti, kunkin katse on tiiviisti kännykän näyttöruudussa. Miten he selvisivät kadun yli? Ehkä kukin heistä varmistaa reittiä päästäkseen perille vieraassa kaupungissa? He kulkivat yhdessä, mutta kuitenkin erillään. He kulkivat samaa päämäärää kohti, mutta henkisesti –ainakin hetkellisesti- kaukana toisistaan. Puhumattomina.
Näitä tarinoita omasta ja toistemme elämästä voisimme kertoa loputtomiin. Esimerkkejä piisaa. Millainen suhde sinulla on sähköisiin viestimiin? Kumpi hallitsee elämääsi, sinä kännykkää vai kännykkä sinua? Oletko miettinyt, miten välttämätöntä on olla koko ajan tavoitettavissa, lähes 24h?
Sähköiset viestimet helpottavat arkeamme. Ne parhaimmillaan palvelevat meitä. Se on totta. Niistä on paljon iloakin. Tunnustan, että olen löytänyt monta kadoksissa ollutta koulukaveria FB:n auttamana. Ja muistan, että jos ystäviä ei ole kasvotusten rinnallamme matkaa jakamassa, ystävä sähköisen yhteyden kautta voi olla tosi tärkeä.
Vaarana on, että erilaiset ”vempaimet” sitovat meitä liikaa ja rajoittavat kohtaamista perheissämme ja läheistemme kanssa. On tosi harmillista, jos ihmisen kohtaamiseen tarvitaan aina joku tekninen laite. Koska parhaimmillaan kohtaaminen tapahtuu mielestäni useimmiten kasvotusten; ilman, että mitään on välissämme.
Ikävöimme perustarpeissamme nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Meillä on iso ikävä kertoa omat kuulumiset ja oma tarina siten, että joku oikeasti kuulee ja kuuntelee, jakaa kokemuksemme elämästä. Katseemme kertoo meistä paljon; onko se hyväksyvä, tuomitseva, armahtava, rakastava. Viestitämme sanoillamme, mutta vielä enemmän katseellamme ja kehomme kielellä. Hyvä ohje on edelleen voimassa: kohtele toisia ihmisiä sillä tavoin, kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. 
Kohtaaminen syntyy pienistä, mutta niin tärkeistä elementeistä. Pysähtyminen, tilan antaminen toisen kuulumisille, toisen tilanteen sietäminen ja ennen muuta hyväksyvä läsnäolo ovat pohjana arjen kohtaamiselle. Kohtaaminen ei ole rakettitiedettä! Arkipäiväinen kuulumisten kysyminen voi yllättää: joku on kiinnostunut sittenkin minun kuulumisistani. Miten hyvä on kysyä kuulumisia. Vielä tärkeämpää on kuunnella vastaus esittämäämme kysymykseen. On kiusallista, jos kysyjä ei kuule vastaustamme. Pahimmillaan hän voi alkaa kertoa omaa kokemusta kuulumisiimme liittyen, päälle puhuen. Kehnoa on, jos hän väistää vastauksemme ja pakenee paikalta.
Hyvää ja elämän makuista syksyä, avoimuutta kohtaamisiin ja toistemme aitoon kuuntelemiseen.
Juha Kyllönen
