Ikinä ei pidä jäädä asioiden kanssa yksin
Elämäni koki ison kriisin, kun jouduin pitkässä parisuhteessani toistuvasti petetyksi. Annoin tapahtuneet aina anteeksi ja yritin ymmärtää hänen tekoja. Suhteessamme ei kuitenkaan lähtökohtaisesti ollut muuta vikaa. Halusin antaa suhteellemme uusia mahdollisuuksia, vaikka lopulta olin itse niin hajalla, että masennuin. Itsetuntoni oli poljettu täysin maahan.
En herännyt tilanteeseen, vaikka en jaksanut enää siivota, en tehdä ruokaa tai pestä edes hiuksiani. Istuin sohvalla itkemässä ja söin suruuni. Se jatkuva epätietoisuus, pelko siitä, koska taas vedetään matto jalkojen alta. Koska taas minut revitään auki. Elämästä oli tullut selviytymiskamppailua, jonka pääosassa en ollutkaan minä, vaan kumppanini. Kuinka yritin nostaa ja auttaa häntä, vaikka omat voimani olivat loppu. Kuka auttaisi minua?
Pidin kulissit kasassa, eikä kukaan nähnyt pahaa oloani. Ei edes kumppanini, koska olimme niin etääntyneet toisistamme, emmekä viettäneet aikaa ollenkaan yhdessä. Suhteemme oli useiden syrjähyppyjen jälkeen enemmän kämppäkaveritasolla. Minulla ei kuitenkaan ollut voimaa lähteä, ja välillä jopa mietin ansainneeni kaiken sen pahan mitä sain. Mietin, etten ansaitse parempaa, enkä ikinä saisi ketään. Olinhan niin ruma ja typerä. Niin ruma ja typerä, että minua sai satuttaa ja nöyryyttää toistuvasti. Olin täysin yksin, jumissa onnettomassa suhteessa ja niin helvetin rikki.
Lopulta silmäni aukesivat. Muutin ruokavalioni ja nousin sohvan pohjalta. Aloin liikkumaan. Aloin voida todella hyvin. Silloin tajusin, että olen kaunis ja upea. Ansaitsen parempaa. Ansaitsen aidon onnen. Sain voimaa lähteä suhteesta. Pelkäsin kuitenkin, että suhde jättää minuun jäljet, etten voisi enää luottaa ihmisiin. Minun oli saatava ammattiapua.
Aloin etsimään apua kunnalliselta puolelta. Tiesin, että Oulun kriisikeskukseen järjestöpuolelle pääsee nopeastikin juttelemaan, sillä turvauduin siihen muutama vuosi sitten kun putosin tv:n kykykilpailusta, ja se vuoden kestänyt kupla puhkesi. Silloinen käynti kriisikeskuksessa madalsi nyt kynnystä hakea apua, sillä koin avun hakemisen helpoksi ja nopeaksi, eikä minulla ollut mitään negatiivisia ennakkokäsityksiä.
Olin siis yhteydessä terveyskeskukseeni, jonka kautta pääsin nopeasti psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle.
Ikinä ei pidä jäädä asioiden kanssa yksin. Meistä kukaan ei ole super ihminen. On ihan ok olla joskus rikki. Apua on saatavilla, eikä se ole mitenkään noloa hyödyntää sitä. Päinvastoin. On vahvuutta myöntää tarvitsevansa apua.
Sana
www.instagram.com/sanavirallinen
