Valonnäyttäjä
Kevät etenee harppauksin ja auringonvalo tuntuu häikäisevältä pimeän talven jälkeen. Olen aina rakastanut kevättä, koen herääväni monien muiden lailla eloon kevään koittaessa kuin olisin ollut talviunilla. Ehkä rakastan kevättä myös siksi, että siihen on ollut luontevaa liittää myös toivo.
Kaikille kevät ei kuitenkaan ole ilon tai toivon aikaa, elämän varjot lankeavat raskaina ympärille jo vallitsevan maailmantilanteen ja henkilökohtaisten menetysten myötä. Tapaankin ihmisiä usein juuri elämän tummissa kohdissa; valon ja varjon rajamailla. Noissa kohdissa valoa ei enää juuri näy, elämän liekki on hiipumaan päin. Mutta valo ei silti lakkaa olemasta, vaikka se hetkeksi häviääkin.
Pimeyden ja toivottomuuden keskellä tehtäväni on näyttää valoa, kertoa että toivoa on sekä antaa keinoja selvitä. Kertoa, että joskus on vielä toisin ja että sinä selviät. Joskus tulee oleman toisin ja paremmin.
Yksi parhaita asioita työssäni on saada valo näkyväksi ihmisessä itsessään. Silmistä sen näkee parhaiten, elämä on palannut. Silloin tiedän ettei olemassaoloni ollut turhaa, olen elossa itsekin ja jaksan jatkaa.
Tätä valonäyttäjän työtä olen saanut kunnian alkaa tehdä Oulun Kriisikeskuksessa upeiden ammattilaisten ja vapaaehtoisten runsaan joukon kanssa. Nöyränä otan tämän tehtävän vastaan ja kiitän saamastani luottamuksesta.
Lämmöllä,
Minna Rautio, järjestöassistentti, Paikka auki -hanke
