Omat rajat somessakin
Poikkeustilanteen aikana moni on aktivoitunut internetissä erilaisilla keskustelupalstoilla, sovelluksissa ja foorumeilla. Juttua tulee, kuvia laitetaan kaikkien näkyville ja keskusteluita käydään kiivaasti. Tätä pohtiessani olen herännyt kysymykseen, muistavatko kanssakulkijat takavuosien varoitusta nettietiketin suhteen: ”Kaikki mitä laitat nettiin, tulee myös pysymään siellä.”
Samalla tavalla kuin normaaleissa kahvikeskusteluissa, myös sosiaalisessa mediassa tapahtuvissa julkaisuissa sinulla ja minulla on oikeus päättää, mitä kerromme ja kelle sen kerromme. Jos tiedät, ettet halua tiettyjen ihmisten näkevän tai kommentoivan julkaisujasi, voit joko rajoittaa tai estää heidän profiilinsa. Kovinkaan moni ei edes halua nähdä vanhoja koulukiusaajiaan, saati sitten hyväksyä heitä kaverikseen vaikkapa Facebookissa. Eikä kenenkään tarvitse.
Tätä kutsutaan omien rajojen asettamiseksi. Se on normaalia toimintaa, joka kuuluu jokaisen perusoikeuksiin. Omat rajat pätevät niin fyysisesti kuin henkisesti, työpaikalla sekä sosiaalisessa mediassa. Meillä jokaisella on oikeus määrittää, kuka pääsee näkemään julkaisemiamme asioita. Bloggerin blogit voi laittaa yksityisiksi, Instagramin tilin voi määrittää yksityiseksi. Koukkuna tässä on se, että jos haluat saada seuraajia, tilin pitäisi olla mielellään julkinen tili jota kuka tahansa voi seurata. Mutta entä ne, joiden et halua näkevän julkaisujasi? On valitettava tosiasia, että kaikki joiden kanssa olemme tekemisissä, eivät aina halua parastamme. Jotkut harrastavat salakatselemista ja toisten elintapojen tai tekemisten arviointia sekä jopa tuomitsemista. Ja siinä kohtaa tietotekniikka tulee avuksemme.
Estämällä tietyn henkilön profiilin voit olla rauhassa, että hän ei pääse kurkkimaan ilman sinun tietämistäsi, mitä elämässäsi tapahtuu. Voit julkaista vapaasti niille, joiden tiedät haluavan sinulle hyvää. Ikävänä puolena estetyksi päätynyt ihminen saattaa suuttua sinulle. Pitääkö siitä tuntea syyllisyyttä?
EI PIDÄ.
Jos joku toinen suuttuu siitä, että sinä asetat omat rajasi, se on hänen häpeänsä. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta olla hänen saavutettavissaan. Sinulla on oikeus määrittää sosiaalisessa mediassa, kuka näkee ja mitä näkee, aivan kuten normaalissa fyysisessä kanssakäymisessäkin. Samalla tavalla kuin päätät olla vastaamatta epämieluisasta numerosta tulevaan puheluun, samalla tavalla sinulla on oikeus rajoittaa sosiaalista mediaakin. Pystyttämällä rajat ja pysymällä niissä pidät huolta itsestäsi ja mielenterveydestäsi.
Rajojen asettaminen on ensiarvoisen tärkeää. Rajat määrittävät oman jaksamisemme ja mukavuutemme reunat. Työyhteisössä on valitettavasti normaalia, että työt kasaantuvat sille ihmiselle, joka ei kehtaa kieltäytyä. Hän on myös muita useammin ylitöissä eikä välttämättä edes huomaa sitä. Vasta sitten kun työterveyslääkäri kirjoittaa sairaustodistusta, hän havahtuu. Rajat ovat paukkuneet aikaa sitten rikki, henkilö on fyysisen ja psyykkisen jaksamisen äärirajoilla, lähes melkein huomaamattaan. Vain koska hän ei osannut sanoa ei.
Voit testata asiaa: kun seuraavan kerran menet linja-autopysäkille, mene seisomaan hieman liian lähelle toista ihmistä. Kyseinen ihminen todennäköisesti siirtyy hieman kauemmas, sillä sinä ylitit hänen fyysisen mukavuusrajansa. Sinä et voi tietää, milloin olet liian lähellä, mutta voit reaktiosta päätellä, että nyt menit liian pitkälle. Sama pätee psyykkisiin rajoihin: Tutussa porukassa voitte naljaille toisillenne ja sanoa pahastikin, mutta kaikkien ihmisten kanssa asia ei mene niin. Opettajaa ei voi nimitellä samalla tavalla kuin kavereita, ei edes tahallaan. Rajojen tahallinen rikkominen on ilkeyttä.
Kun joku tulee pyytämään jotain, pyytäjä ottaa tietoisen riskin. Pyyntöön on aina kaksi vaihtoehtoa, kyllä ja ei. Pyyntöihin ei aina tarvitse vastata myöntävästi, eikä kielteistä vastausta tarvitse aina selitellä. Usein ollessamme vastaajina me emme halua vastata kieltävästi, koska koemme silloin tuottavamme pettymyksen. Oletamme, että toinen suuttuu tai pettyy tai syyllistää meitä. Siksi vastaamme kyllä, vaikka emme oikeasti olisi halunneet sanoa niin.
Se on väärin. Ja siksi rohkaisen jokaista, joka lukee tätä, määrittämään omat rajansa. Pohdi, miten sinua saa kohdella. Kuka saa koskettaa sinua, kuka saa halata sinua. Miten sinua saa puhutella, millä tavalla sinut kohdataan. Rajat kulkevat siinä, miten sinun mielestäsi ihmistä tulee kohdella inhimillisesti. Inhimillinen kohtelu ei tarkoita sitä, että haluaisit olla jonkun yläpuolella tai vaatisit kunnioitusta. Inhimillisyys on sitä, että sinut nähdään ja kuullaan omana itsenäsi.
Rajojen asettaminen on vaikeaa. Se tuntuu syyllisyydeltä, kauhealta, inhotukselta. Tästä huolimatta se tuo vapauden olla oma itsensä. Psykologinen turvallisuus myös sosiaalisessa mediassa saa meidät kukoistamaan. Kun tiedämme, ettei meitä stalkata, vaan että seuraajissa ja ystävissämme on vain ihmisiä, jotka eivät halua meille pahaa. Henkinen paine on paljon pienempi, kun tiedämme olevamme ystävien joukossa niin sosiaalisessa mediassa kuin oikeassakin maailmassa. Molemmissa kanssakäymisessä muodostuvat tunteet ovat yhtä todellisia. Jos olet kiltti ihminen, muutama ei silloin tällöin ei tee sinusta itsekästä yksilöä.
Määrittäkää omat rajanne, ja pitäkää niistä kiinni. Sanokaa ”ei”, vaikka se tuntuisikin pahalta. Siten opetatte toisille ihmisille, ettette ole itsestäänselvyyksiä tai kynnysmattoja. Sanomalla ”ei” luotte oman arvonne.
vapaaehtoinen Riina
