ma-pe klo 12-18
Väestöliiton psykologinen tuki
+358 406 684 101
Info
+358 861 394 80
MIELI Savonlinnan seudun mielenterveys ry.
Tietoa Savonlinnan kriisikeskuksen ja MIELI Savonlinnan seudun mielenterveys ry:n palveluista ja toiminnoista
ma-pe klo 12-18
Väestöliiton psykologinen tuki
+358 406 684 101
Info
+358 861 394 80
Korona-aika ja etäopiskelu
Aloitin sairaanhoitaja opinnot korona ajan keskellä syksyllä 2020. Tällöin opinnot olivat hybridi opetuksena, joka tarkoittaa, että vain uudet opiskelijat aloittavat lähiopetuksen. Ajatus oli silloin, että järjestely on vain väliaikainen ja kohta palaamme normaaliin. Toisin kävi, olemme keväässä 2022 ja opiskelemme kotoa käsin.
Ammattikorkeakoulu opinnoille oli paljon odotuksia, jotka saivat väistyä koronan vuoksi. Odotin kovasti tutustumista saman alan valinneisiin ihmisiin ja opiskelijaelämää. Ajatukset eivät juurikaan näyttäneet tältä mitä ne tällä hetkellä ovat.
Etäopiskelu on vaatinut lisäksi paljon ajatustyötä, omien asenteiden- ja tavoitteiden tutkailua. Alkuun opintojen toteutus tuntui pettymykseltä, juurikin siksi kun olin luonut odotuksia niiden suhteen. Ajan kuluessa ja opintojen edetessä kuitenkin myös suhtautuminen ja asennoituminen on muuttunut. Elämme moni opiskelija samassa tilanteessa, joten en ole yksin tässä tilanteessa. Omien tavoitteiden punnitseminen on ollut hyvin tärkeää turhautumisen hetkellä, silloin kun tuntuu ettei tästä tule mitään. Halu oppia uutta ja valmistua sairaanhoitajaksi on suuri, se on tavoite, jonka haluan saavuttaa.
Olen ollut onnellisessa asemassa, ettei opintoihin kuuluvia työharjoitteluja ole tarvinnut koronan takia perua. Työharjoitteluissa on saanut työelämästä kiinni ja konkreettista kuvaa sairaanhoitajan työstä. Työharjoitteluihin lähtö on aina jännittänyt suuresti ja ajatukset ovat olleet ristiriitaiset. Pärjäänkö, osaanko ja tiedänkö kaiken oleellisen, kun olen opiskellut yksin? Sairaanhoitajan työ on hyvin käytännönläheistä, ja niiden taitojen harjoittelu on suurimmaksi osaksi jäänyt harjoittelujaksolle.
Mitä hyvää korona on tuonut?
Ajattelen, että korona-aika on opettanut meille ymmärrystä, joustavuutta ja omien raamien toiselle puolelle asettumista. Omalla kohdallani huomaan myös sen, että en suunnittele asioita enää liikaa, joka on tuonut helpotusta stressiin. Suunnitelmallisuudella saa usein paljon aikaiseksi, mutta onko se välillä liikaa? En ole pärjännyt yhtään sen huonommin, kun olen hieman antanut itselleni siimaa ja ajatellut ”mennessä näkee”, se on jopa tuonut yllättäviäkin onnistumisen hetkiä. Suhtautuminen muuttuviin tilanteisiin on tuonut mukanaan uusia toimintatapoja ja ratkaisukeskeisyyttä, joita jäsentelemällä saa eväitä suoriutua erilaisissa elämäntilanteissa.
Tulevaa ammattia ja työnkuvaa ajatellessa, nämä asiat ovat juuri niitä mitä sairaanhoitajalta vaaditaan.
Oman hyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta näiden asioiden pohtiminen on ensisijaisen tärkeää. Mitä joustavuus ja stressinsieto omalla kohdalla tarkoittaa? Omat voimavarat ovat jokaisella rajalliset, joten liiallinen joustavuuskaan ei ole pitkällä juoksulla tuotteliasta.
Niin kuin sanotaan, asioilla on tapana järjestyä. Siihen ajatukseen on täytynyt turvautua, kun maailman tilanne on häilyvä ja tilanteet muuttuvat päivittäin. Jokainen meistä on varmasti parhaansa mukaan jatkanut omaa arkeaan mahdollisimman tuttuna ja turvallisena, se riittää.
Iiri, sairaanhoitajaopiskelija.
Kriisikeskuksen puhelinajanvaraus on auki ma-pe klo 10-16 puh. 0440 273 700. Jos emme asiakastyön vuoksi ehdi vastaamaan, voit jättää viestin puhelinvastaajaan. Soitamme sinulle takaisin.
Yhteyttä voit ottaa myös sähköpostitse: kriisikeskus@slnkriisikeskus.fi.
Tapaamme kasvokkain sekä etä-tai puhelinavastaanottona.
Koronavirustartuntojen ehkäisemiseksi tulethan terveenä Kriisikeskukseen!
Muistathan vielä, että MIELI ry:n valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää joka päivä vuorokauden ympäri numerossa 09 2525 0111.
Väsymys
Väsyneisyyteen aina löytyy joku tekijä, mikä vaikuttaa, esim. lyhyt yöuni, alkoholin ja päihteiden käyttö, kova rasitus, stressi, liikunnan puute. Väsymyksen ennakko-oireena ulkopuoliselle voi tulla esille asioita, josta huomaat heti, silloin kun jollakin kaverilla esim. oman hygienian hoito heikkenee, vetäytyy yksin oloon, ruokahaluttomuus, unettomuus tai nukkuminen pitkään, pelko, jännitys…
Väsymykseen syynä voi olla myös joku sairaus, joka vaatii tutkimuksia ja hoitoa tai pitkään kestänyt tulehdus. Väsyneisyys ilmenee aloitekyvyttömyytenä ja muisti- ja keskittymisvaikeutena
Miten hoidat väsymystä itse?
Milloin hoitoon?
Käykää https://asmr.fi/rentoutusharjoitus/ sivun rentoutumisvideoon tutustumassa ja rentoutumassa.
Yeesi-toiminnan yhteistyöterveisin, sh-opiskelijat Nifular ja Tanja
Lähteet
Ojala, A. 2011. NUORTEN MIELENTERVEYDELLISTEN ENNAKKO-OIREIDEN JA RISKIKÄYTTÄYTYMISEN VARHAINEN TUNNISTAMINEN – SYSTEMAATTINEN KIRJALLISUUSKATSAUS. Kymenlaakson ammattikorkeakoulu. Opinnäytetyö. Saatavissa: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/36481/Ojala_Arto.pdf?sequence=1&isAllowed=y [viitattu 30.06.2020].
Rentoutumisharjoitus nukahtamiseen ja stressiin. Rentoutuharjoitukset. S.a. Saatavissa: https://asmr.fi/rentoutusharjoitus/ [viitattu 30.06.2020].
Saarelma, O. 2019. Väsymys. Duodecim terveyskirjasto artikkeli. Päivitetty 03.10.2019. Saatavissa: https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00348 [viitattu 30.06.2020].
Yksinäisyys
Kenenkään ei ole hyvä olla yksin. Ihminen tarvitsee sekä fyysistä että psyykkistä läheisyyttä, jotta hän kasvaisi eheäksi. Toisaalta ihminen tarvitsee myös yksinoloa, jotta hänestä tulisi itsenäinen ja henkisesti vahva ihminen. Miten sitten yksinäisyyden ja yksinolon erottaa toisistaan? Yksinolo on valinta, ja jokainen tarvitsee välillä yksinoloa. Mutta yksinäisyys ei ole valinta, ja sen kokemukset voivat satuttaa syvästi. Yksinäisyys on tunne siitä, ettei ole ketään, joka kuuntelisi, ymmärtäisi tai olisi tukena. Kun taas yksinolo voi olla rentouttavaa ja vapauttavaa.
Ihmisen sisäinen kokemus yksinäisyydestä voi olla hyvinkin ahdistava ja tuskallinen. Yksinäisyys näyttäytyy voimakkaana kokonaisvaltaisena kokemuksena, jonka vaikutukset ulottuvat syvälle. Ihminen kaipaa ryhmää, jossa saa tuntea yhteenkuuluvuutta, jakaa kokemuksia sekä tehdä asioita yhdessä. Ihminen, joka on yksinäinen, ajattelee helposti, että hänessä on jotain vikaa, kun hänellä ei ole läheisiä ystäviä. Tilannetta pahentaa ajatus, että muilla on asiat paremmin. Yksinäisyys satuttaa silloin, kun ihminen kokee, että hänet jätetään ryhmän ulkopuolelle. Se voi jättää itsetuntoon syviä haavoja.
Ryhmän ulkopuolelle jätetty nuori tarvitsee uuden ympäristön, uusia uskollisia ystäviä, jotta hän uskaltaa luottaa kuuluvansa ryhmään. Ympäristön vaihdos antaa nuorelle uuden mahdollisuuden aloittaa alusta ja luoda uusia ihmissuhteita ilman menneisyyden paino lastia.
Mistä yksinäisyys sitten voi johtua?
Monesti yksinäisyys on olosuhteiden muutosten summa. Muutto uudelle paikkakunnalle, koulun tai työpaikan vaihto on haaste kaverisuhteille. Kavereiden saanti voi olla vaikeaa, jos kaveriporukat ovat ehtineet jo muodostua. Olisi hyvä pyrkiä säilyttää yhteys toiselle paikkakunnalle jääneisiin ystäviin.
Yksinäisyydessä voi olla kyse myös luontaisesta sosiaalisesta taitamattomuudesta, tai siitä kun nuoren kasvuympäristöstä ei välttämättä löydy samanhenkistä seuraa, jonka vuoksi voi olla vaikeaa luoda sosiaalisia suhteita.
Pitääkö huolestua, jos nuori on yksin?
Monet viihtyvät omissa oloissaan, jonka vuoksi perheen voi olla vaikeaa huomata nuoren yksinäisyyttä. Totuus on kuitenkin se, että on huolestuttavaa, jos nuorella ei ole yhtään kaveria ja hän viettää kaiken aikansa yksin sekä kokee olonsa yksinäiseksi. Vanhempien on hyvä tällöin puuttua asiaan. Yksinäisyydestä irti päästäminen ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. Joskus siihen tarvitsee vaan aikaa, kun taas joskus nuori tarvitsee vanhemman apua. Yksinäinen nuori tarvitsee vanhemmalta tukea, kiinnostusta, huomiota, kuuntelua ja rohkaisua. Tuki saa aikaan nuoressa myönteisiä tunteita sekä tukee nuoren itsetuntoa. Itsetunnon pienikin parannus rohkaisee nuorta ihmissuhteissa. Tuki ja kannustus on tärkeää, vaikkei se korvaakaan nuorten välistä kaveruutta.
Kasvaessa nuorella tunteet vaihtelevat ja itsenäistyminen voi jo aiheuttaa vieraantumisen tunteita. Nuoren pitää itsenäistyä, mutta nuori tarvitsee edelleen tukea ja turvaa. Yksinäisestä nuoresta voi tuntua, ettei kukaan ymmärrä ja hän saattaa vähätellä itseään. Vanhemman olisi hyvä auttaa nuorta huomaamaan kielteiset ajatukset, jotka voivat vaikuttaa nuoren käyttäytymiseen. Vanhemman olisi hyvä toimia hienovaraisesti, eikä ihmetellä nuoren käytöstä ja sitä miksi hän on yksin. Vanhemmat voivat auttaa nuorta löytämään harrastuksia, sekä miettiä yhdessä mitä kautta voisi olla mahdollista saada ystäviä. Jos sosiaaliseen ryhmään meneminen tuntuu vaikealta, voi sosiaalista verkostoa alkaa rakentaa osallistumalla erilaisiin tapahtumiin, joissa ei välttämättä tarvitse osallistua keskusteluun, esim. Konsertteihin. Näissä tilanteissa ei synny välttämättä läheisiä ystävyyssuhteita, mutta jo kokemus siitä, että on samanhenkisiä ihmisiä, joitten kanssa voi jutella, voi helpottaa ja auttaa alkuun yksinäisyydestä irti päästämiseen.
Yeesi-toiminnan yhteistyöterveisin, sh-opiskelijat Nifular ja Tanja
Lähteet
Junttila, N. 2016. Yksinäisyys satuttaa. Nuortenlinkki. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://nuortenlinkki.fi/tietopiste/tietoartikkelit/mielenterveys/yksinaisyys-satuttaa [viitattu 30.06.2020]
Mannerheimin lastensuojeluliitto. 2017. Nuori on yksinäinen. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://www.mll.fi/vanhemmille/tukea-perheen-huoliin-ja-kriiseihin/nuori-on-yksinainen/ [viitattu 30.06.2020]
Suomen Mielenterveys ry. S.a. Lasten ja nuorten yksinäisyys. WWW-dokumentti. Saatavissa: https://mieli.fi/fi/kehitt%C3%A4mistoiminta/mielenterveysosaaminen/nuoren-mielen-ensiapu/lasten-ja-nuorten-yksin%C3%A4isyys [viitattu 30.06.2020]
Omat rajat somessakin
Poikkeustilanteen aikana moni on aktivoitunut internetissä erilaisilla keskustelupalstoilla, sovelluksissa ja foorumeilla. Juttua tulee, kuvia laitetaan kaikkien näkyville ja keskusteluita käydään kiivaasti. Tätä pohtiessani olen herännyt kysymykseen, muistavatko kanssakulkijat takavuosien varoitusta nettietiketin suhteen: ”Kaikki mitä laitat nettiin, tulee myös pysymään siellä.”
Samalla tavalla kuin normaaleissa kahvikeskusteluissa, myös sosiaalisessa mediassa tapahtuvissa julkaisuissa sinulla ja minulla on oikeus päättää, mitä kerromme ja kelle sen kerromme. Jos tiedät, ettet halua tiettyjen ihmisten näkevän tai kommentoivan julkaisujasi, voit joko rajoittaa tai estää heidän profiilinsa. Kovinkaan moni ei edes halua nähdä vanhoja koulukiusaajiaan, saati sitten hyväksyä heitä kaverikseen vaikkapa Facebookissa. Eikä kenenkään tarvitse.
Tätä kutsutaan omien rajojen asettamiseksi. Se on normaalia toimintaa, joka kuuluu jokaisen perusoikeuksiin. Omat rajat pätevät niin fyysisesti kuin henkisesti, työpaikalla sekä sosiaalisessa mediassa. Meillä jokaisella on oikeus määrittää, kuka pääsee näkemään julkaisemiamme asioita. Bloggerin blogit voi laittaa yksityisiksi, Instagramin tilin voi määrittää yksityiseksi. Koukkuna tässä on se, että jos haluat saada seuraajia, tilin pitäisi olla mielellään julkinen tili jota kuka tahansa voi seurata. Mutta entä ne, joiden et halua näkevän julkaisujasi? On valitettava tosiasia, että kaikki joiden kanssa olemme tekemisissä, eivät aina halua parastamme. Jotkut harrastavat salakatselemista ja toisten elintapojen tai tekemisten arviointia sekä jopa tuomitsemista. Ja siinä kohtaa tietotekniikka tulee avuksemme.
Estämällä tietyn henkilön profiilin voit olla rauhassa, että hän ei pääse kurkkimaan ilman sinun tietämistäsi, mitä elämässäsi tapahtuu. Voit julkaista vapaasti niille, joiden tiedät haluavan sinulle hyvää. Ikävänä puolena estetyksi päätynyt ihminen saattaa suuttua sinulle. Pitääkö siitä tuntea syyllisyyttä?
EI PIDÄ.
Jos joku toinen suuttuu siitä, että sinä asetat omat rajasi, se on hänen häpeänsä. Sinulla ei ole mitään velvollisuutta olla hänen saavutettavissaan. Sinulla on oikeus määrittää sosiaalisessa mediassa, kuka näkee ja mitä näkee, aivan kuten normaalissa fyysisessä kanssakäymisessäkin. Samalla tavalla kuin päätät olla vastaamatta epämieluisasta numerosta tulevaan puheluun, samalla tavalla sinulla on oikeus rajoittaa sosiaalista mediaakin. Pystyttämällä rajat ja pysymällä niissä pidät huolta itsestäsi ja mielenterveydestäsi.
Rajojen asettaminen on ensiarvoisen tärkeää. Rajat määrittävät oman jaksamisemme ja mukavuutemme reunat. Työyhteisössä on valitettavasti normaalia, että työt kasaantuvat sille ihmiselle, joka ei kehtaa kieltäytyä. Hän on myös muita useammin ylitöissä eikä välttämättä edes huomaa sitä. Vasta sitten kun työterveyslääkäri kirjoittaa sairaustodistusta, hän havahtuu. Rajat ovat paukkuneet aikaa sitten rikki, henkilö on fyysisen ja psyykkisen jaksamisen äärirajoilla, lähes melkein huomaamattaan. Vain koska hän ei osannut sanoa ei.
Voit testata asiaa: kun seuraavan kerran menet linja-autopysäkille, mene seisomaan hieman liian lähelle toista ihmistä. Kyseinen ihminen todennäköisesti siirtyy hieman kauemmas, sillä sinä ylitit hänen fyysisen mukavuusrajansa. Sinä et voi tietää, milloin olet liian lähellä, mutta voit reaktiosta päätellä, että nyt menit liian pitkälle. Sama pätee psyykkisiin rajoihin: Tutussa porukassa voitte naljaille toisillenne ja sanoa pahastikin, mutta kaikkien ihmisten kanssa asia ei mene niin. Opettajaa ei voi nimitellä samalla tavalla kuin kavereita, ei edes tahallaan. Rajojen tahallinen rikkominen on ilkeyttä.
Kun joku tulee pyytämään jotain, pyytäjä ottaa tietoisen riskin. Pyyntöön on aina kaksi vaihtoehtoa, kyllä ja ei. Pyyntöihin ei aina tarvitse vastata myöntävästi, eikä kielteistä vastausta tarvitse aina selitellä. Usein ollessamme vastaajina me emme halua vastata kieltävästi, koska koemme silloin tuottavamme pettymyksen. Oletamme, että toinen suuttuu tai pettyy tai syyllistää meitä. Siksi vastaamme kyllä, vaikka emme oikeasti olisi halunneet sanoa niin.
Se on väärin. Ja siksi rohkaisen jokaista, joka lukee tätä, määrittämään omat rajansa. Pohdi, miten sinua saa kohdella. Kuka saa koskettaa sinua, kuka saa halata sinua. Miten sinua saa puhutella, millä tavalla sinut kohdataan. Rajat kulkevat siinä, miten sinun mielestäsi ihmistä tulee kohdella inhimillisesti. Inhimillinen kohtelu ei tarkoita sitä, että haluaisit olla jonkun yläpuolella tai vaatisit kunnioitusta. Inhimillisyys on sitä, että sinut nähdään ja kuullaan omana itsenäsi.
Rajojen asettaminen on vaikeaa. Se tuntuu syyllisyydeltä, kauhealta, inhotukselta. Tästä huolimatta se tuo vapauden olla oma itsensä. Psykologinen turvallisuus myös sosiaalisessa mediassa saa meidät kukoistamaan. Kun tiedämme, ettei meitä stalkata, vaan että seuraajissa ja ystävissämme on vain ihmisiä, jotka eivät halua meille pahaa. Henkinen paine on paljon pienempi, kun tiedämme olevamme ystävien joukossa niin sosiaalisessa mediassa kuin oikeassakin maailmassa. Molemmissa kanssakäymisessä muodostuvat tunteet ovat yhtä todellisia. Jos olet kiltti ihminen, muutama ei silloin tällöin ei tee sinusta itsekästä yksilöä.
Määrittäkää omat rajanne, ja pitäkää niistä kiinni. Sanokaa ”ei”, vaikka se tuntuisikin pahalta. Siten opetatte toisille ihmisille, ettette ole itsestäänselvyyksiä tai kynnysmattoja. Sanomalla ”ei” luotte oman arvonne.
vapaaehtoinen Riina
Tule mukaan Mielenterveyden ensiapu (MTEA) 1 ja 2 -peruskoulutuksiin sekä MTEA 1 ja 2 ohjaajakoulutuksiin!
MTEA1- ja MTEA2-koulutukset ovat erillisiä koulutuksia. Voit osallistua MTEA2-koulutukseen, vaikka et ole käynyt MTEA1-koulutusta.
Erilaiset yhteisöt esim. työyhteisöt voivat pyytää koulutusta omalle ryhmälle. Ota yhteyttä kriisikeskus@slnkriisikeskus.fi
Mielenterveys on osa kokonaisterveyttämme, josta kannattaa pitää huolta. Hyvä mielenterveys lisää hyvinvointiamme ja auttaa meitä selviytymään elämän mukanaan tuomista haasteista.
Tähän päivitetään tulevia kaiken kansan MTEA1 ja MTEA2-koulutuksia.
Et voi vaikuttaa kaikkiin epäreiluihin tai epämiellyttäviin asioihin joita elämässäsi kohtaat. Jotkut asiat on pakko hyväksyä sellaisena kuin ne ovat.
Tuo ”pakko” aiheuttaa normaalissa olosuhteissa meissä puolustusreaktion. Muutoksen vastustaminen on yllättävän yleistä, huolimatta siitä miten paljon muutoksia elämässämme tapahtuu koko ajan. Erityisesti ikävien asioiden hyväksyminen ja irti päästäminen tuntuu kauhean hankalalta. Ei ole yksi eikä kaksikaan kertaa, kun mieleen nousee takauma menneisyydestä: Tein jotain typerää. Sanoin hölmösti ja loukkasin jotakuta. Nolasin itseni. Ihan mikä tahansa mennyt tapahtuma, joka saa edelleen aikaan vahvan tunnereaktion.
Sitä tunnereaktiota me pakenemme. ”Ajattele koiranpentuja” oli suosikkilauseeni tällaisessa tilanteessa. Ensin mieleeni nousi nolo muisto julkisella paikalla tapahtuneesta trumpettipierusta. Kirosin muistikuvaa sekunnin murto-osa myöhemmin ääneen ja sitten yritin rauhoittaa itseni siirtämällä ajatukseni pois ikävästä tapahtumasta.
Mutta ei se toimi niin.
Kieltämällä itseltäni muiston herättämät negatiiviset tunteet tulen vahvistaneeksi niitä. Muisto ei katoa, vaan palaa mieleen entistä useammin. Kyllä minulla oli tieto siitä ettei ajatuksia voi harhauttaa, mutta kun en vain halunnut tuntea niitä nolouden tunteita. En halunnut palata siihen hetkeen, kun kaikki tuijottivat, osa jopa hymyili itsekseen. Ei siinä tilanteessa ollut mitään hauskaa, en tahdo muistaa sitä enää! Typerät aivot kun tuollaisia tapahtumia työntävät tajuntaani kesken tiskaamisen!
Aikaa kului, muisto nousi pintaan satunnaisesti ja aina joka kerta taisin kirota sitä ääneen. Sitten luin kirjan, jossa ohjeistettiin hyväksymään myös negatiivisia tunteita. Myöhemmin meditaatiosovelluksen ääni kannusti, että myös pahan olon saa kokea ja se on ihan normaalia. Menneisyyden muistikuvat eivät muka voisi satuttaa meitä enää.
Keräsin rohkeutta pitkän aikaa. Sitten eräänä keskiviikkona istahdin alas kotisohvalle. Suljin silmäni. Palautin tietoisesti ikävän muiston mieleeni. Tunsin sykkeeni kiihtyvän sekä punan kohoavan poskilleni. Elin sitä hetkeä uudelleen ja se tuntui inhottavalta. Muistikuvat koetuista tunteista olivat selkeitä, mutta mikään muu ei. En muistanut missä päin kaupunkia olin, en ketkä siellä olivat hymyilleet vahingoniloisina, en sitä millaiset vaatteet minulla olivat. Vain tunteet olivat jääneet.
Sanoin itselleni ääneen, ettei se haittaa. Ei kukaan muista sitä hetkeä kuitenkaan vuoden päästä. Annoin negatiivisten tunteiden tulla ja olla, tunnustelin niitä ja lopulta päästin niistä irti hyväksymällä ne. Annoin itselleni anteeksi julkisen nöyryytyksen hetken ja muistutin itselleni, että se tapahtuma oli mennyt ja sen tulisi antaa muuttua menneisyydeksi. Annoin anteeksi kaikille jotka olivat hymyilleet, ei ollut minun vikani jos heistä nolo hetkeni oli hauska eivätkä he hymyilleet pilkatakseen (toivottavasti ainakaan). Huokaisin, avasin silmäni ja palasin todellisuuteen.
Muistikuvat julkinolauksesta nousivat mieleeni parin viikon sisällä muutaman kerran, mutta pystyin ohittamaan ne yhtenä ajatuksena ajatuksien virrassa. Vaistomaista kiroamisreaktiotakaan ei tullut, ehkä pieni naamanirvistys vain. En tiedä, en ollut aina peilin ääressä.
Kuukauden päästä muisto ei enää edes yrittänyt nousta pintaan tajunnassani. Se vain hiljalleen hiipui jonnekin.
Asian hyväksyminen ei tarkoita, että olisin halunnut sen tapahtuvan. Hyväksymällä tapahtuneen sain kuitenkin rauhan itselleni. Olin tehnyt tilanteessa kaiken mitä pystyin korjatakseni tilanteen (aivan kuin kaukana olijat olisivat muka kuulleet hiljaisen ”sori”-soperruksen). Loput asiat olivat vaikutusvaltani ulottumattomissa, enkä omista aikakonettakaan – vielä – estääkseni itseäni nolaamasta itseäni. En voisi tehdä niille mitään vaikka haluaisinkin. Siinä kohtaa jäljellä ei ollut kuin hyväksyä tilanne ja jatkaa eteenpäin.
Joten hyväksymällä asian pystyin paremmin keskittymään nykyisyyteen. Elämällä tässä hetkessä saan itselleni niin paljon enemmän kuin vellomalla menneisyyden virheissä. Tuottamalla iloa läheisilleni ja ympärillä oleville ihmisille tässä hetkessä on mielenterveydelleni niin paljon parempaa kuin yksin ajatuksissa pyöriminen. Negatiivisuus vie niin paljon energiaa kaikelta siltä hyvältä mitä voin saada aikaan juuri nyt.
Ja se on tärkeintä. Tämä hetki. Juuri nyt.
Olemalla armollinen oman elämämme asioiden suhteen voimme voida henkisesti niin paljon paremmin.
Savonlinnan Yeesi-toiminnan vapaaehtoinen Riina