Tukea tarvitsevia nuoria vaikuttaisi olevan enemmän kuin ohjaukseen voidaan ottaa. Siihen oli vedettävä ensimmäinen raja. Jotta työskentelymalli säilyy intensiivisenä, on tehtävä (kipeitäkin) valintoja ja pidettävä asiakasmäärä riittävän pienenä.
Toisekseen on ollut rajattava omaa työnkuvaa. Hanketyön idea sinänsä on mahdollistanut sen, että nuorten kanssa voidaan tehdä ”mitä vain”. Siksi olen joutunut jokaisen nuoren kohdalla pohtimaan, millainen työ tukee juuri tämän nuoren tavoitteita? Jos nuoren tavoitteena on rakentaa itselleen turvallinen ja omalta tuntuva ensimmäinen oma koti, niin onko ok kierrellä hänen kanssaan kirppiksellä etsimässä huonekaluja? Tai jos nuoren tavoitteena on arjen parempi hahmottaminen ja selviytyminen arjesta sairaudesta huolimatta, niin onko ok lähteä hänen mukaansa lääkärikäynnille Tampereelle? Tämän kaltaisia linjavetoja on ollut tehtävä ja pohdittava, mihin rajallinen resurssi on järkevintä käyttää.
Lisäksi rajoja on ollut vedettävä oman pään sisällä. Nuoret ovat tulleet yhdessä tekemisen myötä läheisiksi. Tiiviin luottamussuhteen muodostuminen tahtoo ainakin omalla kohdallani johtaa siihen, että nuorten murheet ja metkut pyörivät mielessä vapaallakin, eikä työpuhelimen sulkeminen olekaan niin helppoa työpäivän päättyessä. Nuorten kanssa on tärkeää pystyä muodostamaan hyvä ja kannatteleva luottamussuhde, mutta silti suhteen olisi pysyttävä ammatillisena. Tämä raja on välillä häilyvä ja sen asettaminen haastavaa.
Seuraava raja, jonka vetäminen on vielä edessä, on raja asiakuuden jatkamiselle. Osa nuorista alkaa hiljalleen saavuttaa ne tavoitteet, joita työskentelylle on sen alkumetreillä asetettu. ”Valmiita” heistä ei ole tullut, mutta asiat ovat nytkähtäneet ainakin pätkän eteenpäin. On alettava tehdä valintoja siitä, päästetäänkö heistä jo irti vai luodaanko työlle uusi tavoite, joka johtaisi ehkä seuraavaan nytkähdykseen? Raja tarvitaan, mutta vielä en osaa sanoa, missä se kenenkin kohdalla kulkee.
Rajoilleen uskollisena
Mira
Osallisuus ja tuki -hankkeen hankevastaav
