Viimeisen kuukauden aikana olen asioinut nuorten kanssa tai heidän asiassaan niin perusterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidossa ja näissä molemmissa useammassakin yksikössä psykiatrialta neurologiselle ja päivystyksestä päihdepalveluihin. Olen ollut mukana pankissa, soitellut ja viestitellyt ehkäisyneuvolaan, TE-palveluille, kunnan työllisyyspalveluihin ja kansanopistoille. Kela ja sosiaalitoimi nyt tietenkin ovat kuuluneet verkostoon. Samoin kunnan asuntotoimisto ja muutamat 3.sektorin toimijat, joiden palveluihin nuoria on ohjattu hakeutumaan.
Nuorten ympärillä olevien toimijoiden määrä on melko suuri ja siitä huolimatta nuoret tuntevat, että kukaan ei tue tai auta heitä. Kukaan ei heidän kokemuksensa mukaan välitä. Mistä tämä voi johtua?
Olen tullut siihen tulokseen, että me ammattilaiset olemme aika hyviä palveluohjauksessa, mutta kopin ottaminen ei ehkä olekaan aina niin helppoa. Mielellämme siirrämme hankalan asiakkaan jonkun muun hoidettavaksi ja ohjaamme hakemaan lisätietoja jälleen seuraavalta luukulta. Harvoin seuraamme, miten siirtyminen seuraavalle luukulle todellisuudessa onnistuu. Vastuu jää paljon nuorelle itselleen.
Me ammattilaiset olemme myös ihmisiä ja siitä johtuen yllättävänkin usein käy niin, että lähetettä tai lausuntoa kirjoitettaessa joku rasti jää klikkaamatta, uuden ajan lähettäminen vain unohtuu tai asia jää muuten roikkumaan ilmaan, eikä etene sovitulla tavalla.
Luukulta toiselle juoksuttaminen ja inhimilliset virheet ovat niitä kohtia, joissa nuori lyö helposti hanskat tiskiin. Hän kokee, ettei avun hakemisesta ole mitään hyötyä, kun tälläkään luukulla ei onnistunut. Hän kokee, ettei tuokaan tyyppi minua tahtonut auttaa, kun ei sen vertaa viitsinyt katsoa, että olisi varmistanut asiani etenemisen sovitusti.
Nuoren oma vastuu tietysti, mutta ehkäpä myös meidän ammattilaisten peiliin katsomisen paikka, vai mitä?
Aurinkoisia talvipäiviä toivottelee
Mira Kaaja, Osallisuus ja tuki -hankkeen hankevastaava
