Lähes kaikki elämän tapahtumat liittyvät resilienssiin, arkisesti sanottuna elämänkokemukseen ja siitä oppimiseen. Oppimiseen siinä mielessä, että uskaltaa luopua toimimattomista selviytymiskeinoista ja etsiä uusia keinoja. Silloin, kun elämässä kohtaa vastoinkäymisiä on valinnan paikka: jumitanko tuttuihin, mutta toimimattomiin selviytymiskeinoihin vai otanko uuden suunnan, haen apua, opettelen kuuntelemaan itseäni ja mietin miten suuntaan voimavarojani.
Työnohjaajana omia ryhmiä ohjatessa on syytä muistaa vanha viisas hokema: ”Et voi auttaa toista yhtään sen pitemmälle, kuin mihin olet itse päässyt.”
Ohjaajan oma ymmärrys resilienssistä prosessina päämäärän sijaan vapauttaa. Ei ole tarkoitus, että ohjatessani ammentaisin ohjattavilleni ”resilienssisoppaa”, vaan että kokoamme yhdessä sopan ainekset ja annamme sen hautua. Toivottuna lopputuloksena on resilienssin vahvistuminen ja sen ymmärtäminen, että prosessi jatkuu tulevaisuuteen.
Resilientti ohjaaja on realisti suhteessa itseensä, ohjaamiseensa ja ryhmäänsä. Ylimitoitetut vaatimukset itselle ja ryhmälle vaikuttavat ohjaamiseen ja ryhmän tunneilmastoon haitallisesti. Riittävän hyvä on tarpeeksi tässäkin. Ohjaajan kyky siirtyä ohjaustilanteeseen ja jättää sivuun omat, mahdollisesti kuormittavatkin asiat on resilienssikykyä.
Työnohjauksessa tulee vastaan tilanteita, joissa ohjaajana on epävarma, tietämätön ja joskus aivan ”kujalla”. Silloin hyvästä resilienssistä on hyötyä ja se suojaa ohjaajaa ylikuormitukselta ja luo ohjaamiseen tilaa, ei tarvitse heti olla vastauksia ja ryhmäänsäkin voi luottaa.
Resilienssi ei ole menetelmä eikä itsessään päämäärä vaan se on asenne ja prosessi, joka on läsnä meissä työnohjaajina ja ihmisinä niin kauan kuin elämme.
– Liisa Nieminen
