”Omasta menetyksestä selviytyminen antoi sysäyksen vapaaehtoistyöhön. Lisäksi oli kaipaus uudesta sosiaalisesta verkostosta, kun työelämä oli jäänyt taakse ja oli aikaa itselle elämänkaaren kypsyysvaiheessa.”
Olen pohtinut matkallani vapaaehtoistyöntekijänä ja vapaaehtoistyön työnohjaajana sisäistä motivaatiotani vapaaehtoistyöhön ja päätynyt sen vastaavan näihin tarpeisiini: vapaaehtoisuuteen, kyvykkyyteen, läheisyyteen ja hyväntekemiseen. Tässä blogiartikkelissani avaan tarkemmin, miten nämä asiat tulevat kohdallani näkyviin vapaaehtoistyön työnohjauksessa ja vertaistuessa.
Ensi askeleet vapaaehtoisena
Tutustumiseni vapaaehtoistyöhön lähti liikkeelle oman asiakkuuteni myötä Turun kriisikeskuksen yksilötuessa ja sururyhmässä lapsensa menettäneille. Omasta kriisistä toipuminen kasvatti tarvetta käydä tukihenkilökoulutus ja lähteä antamaan vertaistukea. Vertaistukijat ovat vanhempia tai isovanhempia, joilla on omakohtainen kokemus lapsen menetyksestä ja jotka haluavat tarjota itse tukea toisille saman kokeneille. Hyvät kohtaamiset ja onnistuneet keskustelut vertaistuessa kasvattivat haluani kouluttautua erilaisiin vapaaehtoistyön tehtäviin.
Vasta eläkkeelle jääneenä koin, että minulla olisi vielä paljon annettavaa ja hain vapaaehtoistyön työnohjaajakoulutukseen. Jokaisen vapaaehtoistyön työnohjaajan henkilökohtainen polku on omanlaisensa. Vapaaehtoisuudessa on kyse siitä, että pääsee toteuttamaan itseään. Kun on vapaa työelämän haasteista, voi kohdistaa toimintansa hyödyttämään itselle tärkeitä asioita ja näin edistää myös omaa hyvinvointiaan. Kohdallani vapaaehtoisuus on kokemusta siitä, että on vapaa päättämään tekemisistään ja että haluaa käyttää aikaansa positiiviseen toimintaan eläkevuosinaan.
Uuden oppijana kahdella polulla
Minua motivoivat mahdollisuudet oppia uutta työnohjaajakoulutuksessa ja viedä eteenpäin niitä taitoja, joita olin oppinut työvuosieni aikana. Kokemus siitä, että omat taidot ovat käytössä toimiessani eri-ikäisten vapaaehtoisten kanssa, antavat energiaa eläkepäiviini. Elämä tuntuu elämisen arvoiselta, kun vapaaehtoisuus ja kyvykkyys kohtaavat. Kohtaamispisteessä asuu itsensä toteuttaminen ja tunne siitä, että oman identiteettini ydinpiirteet pääsevät esiin niin vapaaehtoistyön työnohjaajana kuin vertaistukijanakin.
Sydämeni ääni puhutteli ja lähdin vielä ryhmänohjaajakoulutukseen. Koin haasteelliseksi lähteä ohjaamaan sururyhmää lapsensa menettäneille, vaikka olinkin saanut paljon valmiuksia ryhmän ohjaamiseen työnohjaajana.
Työyhteisön jäsen
Jäätyäni eläkkeelle Mieli ry on ainoa yhteisö, jossa olen ollut mukana – nyt jo seitsemän vuoden ajan. Aluksi tuntui siltä, että olin ulkopuolinen, joka on tullut pitämään työnohjausta tai osallistumaan vertaistukijoiden työnohjaukseen. Vähitellen askeleet alkoivat sopia yhteen toisten vapaaehtoisten ja mielenterveysseuran työntekijöiden kanssa. Motivaatiooni alkoi vaikuttaa myös yhteisöllisyys: hyvä yhteishenki ja pienet arkiset huomiot yhteisissä hetkissä.
Työnohjaajana minun tulee suojella itseäni liialta läheisyydeltä, ja kyetä ottamaan etäisyyttä tarinoihin. Työnohjausistunnossa pysähdytään tukihenkilöiden tukisuhteista nousevien asioiden käsittelyyn ja keskitytään heidän henkilökohtaiseen kehittymiseensä. Työnohjaus pitää yllä heidän motivaatiotaan tehdä vapaaehtoistyötä. Motivaation ylläpitämiseen ja vaikeiden ohjaustilanteiden käsittelyyn sain taustaorganisaation järjestämää työnohjauksen työnohjausta. Ympärilleni muodostui vapaaehtoistyön työnohjaajien sosiaalinen verkosto.
Meille lapsensa menettäneiden vertaistukijoille järjestettiin oma työnohjausryhmä. Toimiessani näissä kahdessa viiteryhmässä teen monipuolista yhteistyötä mielenterveysseuran ammattilaisten kanssa. Näin valmiuteni kehittyvät niin työnohjaajana kuin vapaaehtoisena ja sisäinen motivaationi kasvaa oppimiskokemusten myötä.
Hyvän tekeminen
Mikä motivoi ihmistä tekemään hyvää? Ensinnäkin ihmistä motivoi jo toisen hyvinvointi sinällään. Haluan, että toinen voi hyvin ja toisaalta haluan, että juuri minä saan tehdä jotakin hänen hyvinvointiaan lisäävää. Työstän omia tunteitani, kun kuuntelen ohjattavieni tarinoita. Alussa on molemminpuolinen jännitys, kunnes yhteinen luottamuksen tila saavutetaan. Havainnoista seuraa ymmärrys ja affektiivisen empatiakykyni ansiosta kykenen eläytymään ohjattavan sen hetkiseen tunnetilaan.
Hyväntekemisen prosessi käynnistyy ja perspektiivinottokyvylläni suhteutan ohjattavan tarinan hänen kokemuksiinsa. Vertaistukijana tarinat menevät enemmän ihon alle, koska kuolema on äkillinen, pysäyttävä kriisi ihmiselle. Kyse voi olla tapaturmasta, itsemurhasta tai henkirikoksesta. Näissä tilanteissa menetyksen kärsinyt tarvitsee usein paljon tukea mutta surevan henkilön kohtaaminen voi kuitenkin tuntua monesta vaikealta. Vertaistuki on hoitavaa voimaa. Vain toinen saman kokenut ihminen voi sydämen tasolla tietää, mitä tuettava työstää omassa surussaan.
Matkani seuraava siirtymä
Omasta menetyksestäni on kulunut seitsemän vuotta. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen vapaaehtoistyössäni kokenut. Olen saanut kouluttautua ja toimia uudessa ammatissani vapaaehtoistyön työnohjaajana. Haikein mielin jätän työnohjaukset, mutta sydämeni ääni sanoo, että minun on vielä jäätävä vertaistukijaksi kohtaamaan surevia yksilöinä ja ryhmässä.
Leila Tiilikka
